Illansuussa kerkesin ihan yksinäni, kamera kainalossani ulos. Koru taskunpohjalla, ajatuksena räpsäistä muutama kuva tekemästäni korusta. Montaa askelta ei ulkona tarvinnut ottaa, kun silmäni osuivat seinään nojaaviin ikkunanpokiin...
Vintaj natural brass messinkiä, swarovskin helmiäislasihelmiä ja lucitekukkanen. Tykkään, tykkään, tykkään.
Romua... Ikkunapokat ovat itseasiassa koko kesän odottaneet kunnostusta, ne odottavat pääsyä uuteen rakennelmaan, josta kerron teille ehkä joskus ensikeväänä...
Romantiikkaa...
Lopetettuani kuvaamisen, mietin hetken, miksi tulee oltua niin harvoin ulkona iltaisin, yksin. Vastausta ei tarvinnut kauan miettiä. Ulko-oven avattuani, vastassa oli itkua tihrustava pienen pieni tyttönen, isin sylissä. Ikävä oli jo tullut, vaikken ollut kuin hetken ulkona. Niin se vain on, heti kun pieni näkee minut, alkaa ikävä äitin syliin. Äitin pieni kulta.
"äiti miksi olit niin kauan poissa" kysyi mun 3 vuotias tyttö kun olin tunnin lenkillä-yksin. Ja sain niin tiukan halaus sarjan että lapsen mielestä olisin voinut olla koko päivä poissa-mutta niinkuin hän yhtenä päivänä totesi "Aikuisten aika on paljon pidempi kuin lasten" metsantahtia.blogspot.com
VastaaPoista