Olen tehnyt sellaisen havainnon tässä muutaman vuoden sisällä itsestäni, että en vain osaa olla lunkisti, tekemättä mitään. Koko ajan on ihan pakko olla jokin projekti meneillään ja jos ei ole, niin olen kuin kissa pistoksissa. Nytkin on mielessä vaikka kuinka paljon kaikenlaista puuhastelua, ompelemista, askartelemista...vaan mistä aloittaisin...
...en ihan helpoimmasta puuhasta kuitenkaan. Tätä on mietitty ja pähkäilty, päätetty ja peruttu. Ja sitten yhtenä päivänä nappasin plopplop setelit takin taskuun ja marssiin kauppaan ja palasin kotiin ison painavan pönikän ja parin maalisutin kanssa ja eikun hihat rullalle ja katse kohti kattoa.
Muutamat päikkärit ja myöhäiset illat. Valmista tuli. Eteisen katto on nyt valkoinen. Jotenkaan en jää kaipaamaan entistä yhtään.
Urakkani ei suinkaan loppunut tähän, vaan vielä täytyisi maalata olohuone ja keittiö...taitaapi mennä jokunen muukin päikkäri ja myöhäinen ilta, ennenkuin koko katto on maalattu kahteen kertaan. Extra hidasta hommaa tuo lautojen välien maalaaminen. Jospa olisikin paneelia, niin homma hoituis suitsaitsukkelaan, mutta kun ei ole.
Voisi kuvitella, että katon maalaaminen saisi niskat ja hartiat ihan lukkoon. Ei ihan, mutta melkein. Enemmän mulla on kuitenkin jalkapohjat ja nilkat kipeenä kaikesta tikkailla kiikkumisesta. Ihan ilman haavereita ei tämäkään maalausurakka ole sujunut. Kerran olen onnistunut kippaamaan maalit päälleni tikkaita siirrellessäni. Aikamoinen sotku, maalia tikkailla, lattialla (sanomalehtien päällä suurin osa) ja melkoinen roiske housujen punteilla. Onni onnettomuudessa, ettei koko mamma ollut maalin peitossa. Suurin harmistus oli kuitenkin se, että maalia meni hukkaan iso läjä ja aikaa tuhraantui turhan paljon siivoamiseen.
Lopuksi vielä kuva harvinaisesta herkusta tältä talvelta. Lunta, pakkasta ja auringon pilkahdusta olkkarin ikkunan läpi kuvattuna.
Oikein mukavaa tammikuuta!